KAKSIJAKOINEN ATOMIYDIN

22.
Loviisan ja Olkiluodon ydinvoimalat

Valtion omistama Imatran Voima oli sotien jälkeen Suomen suurin energiayhtiö. Yhtiö lähetti 22. heinäkuuta 1965 yksitoista tarjouspyyntöä eri ydinvoimaloiden toimittajille. Tarjouspyyntö koski 300 MWe ydinvoimalaa, joka käyttäisi polttoaineena luonnonuraania tai heikosti väkevöityäuraania. Neuvostoliitto ei vastannut, vaan ilmoitti ainoastaan, että yhteistyötä voitaisiin harkita. AEG ja ASEA tarjosivat kevytvesi-kiehutusreaktoreita rikastetulle uraanille, ja Canadian General Electric ja Westinghouse/Siemens tarjosivat kevytvesi-hidasteisia reaktoreita luonnonuraanille. Tarjouksia arvioi asiantuntijaryhmä Imatran Voiman tutkimuspäällikkö Lasse Nevanlinnan johdolla.

Neuvostoliitto painosti poliittisesti, ja Suomen hallitus lähetti helmikuussa 1966 delegaation Moskovaan professori Erkki Laurilan johdolla. Delegaatio vieraili mm. Kurtšatov-instituutissa Moskovassa sekä Novo-Voroneshin kaupungissa, joka sijaitsi 600 km Moskovasta etelään. Siellä oli neljä rikastettua uraania käyttävää VVER-tyyppistä painevesireaktoria, jotka sittemmin toimivat Loviisan reaktoreiden esikuvana. Grafiittireaktorit Suomi oli jo hylännyt niiden epävarmuuden vuoksi.

Vesi-vesi-energiarektori (toisin sanoen vesijäähdytteinen-vesihidasteinen) VVER kehitettiin Neuvostoliitossa, ja niitä on myös

Lovisa kärnkraftverk.

Loviisan ydinvoimalaitos.

useissa Itä-Euroopan maissa. VVER-440 malli V230 tuotti 400 MW sähköä kuudella primääripiirillä, jotka oli varustettu kuudella vaakahöyrystimellä. Suomen delegaatiossa herätti hämmästystä, että reaktori oli sijoitettu tavalliseen, lasi-ikkunalliseen taloon (ilman teräksestä ja betonista valmistettua suojakupua). Delegaatti Olavi Vapaavuorella oli mukanaan säteilymittari, ja hän havaitsi korkeaa radioakti­ivisuutta erityisesti pääkiertopumppujen lähellä.

Suomalaiset päättivät pian, että VVER-reak­toria voisi ajatella Suomeen, jos se varustetta­isiin suoja­rakennuksella ja par­emmalla instru­mentaatiolla, mutta pää­kierto­pumppuja Suomi ei voisi hyvä­ksyä. Ne olivat vai­kuttavia, täysin kapsel­oituja pumppu­moottori­yksiköitä, joilla oli koos­taan huoli­matta riittä­mätön hidas massa (jos pumppu pysähtyy liian nope­asti, jäähdy­tysvesi kulkee liian nope­asti suhteessa reaktorin tehoon, mikä lisää ylikuumenemisen ja

polttoainevaurioiden vaaraa). Ahlströmin laboratorio rakensi Karhulaan muutamaa vuotta myöhemmin koeaseman VVER:iin tarkoitettujen suomalaisten pumppujen rakennetestejä varten. Niiden esikuvana olivat amerikkaiset Westinghouse-pumput.

Imatran Voima ilmoitti v. 1966 tarjouksiin liittyen (neuvostoliittolainen Technopromexport oli siihen tultaessa jättänyt tarjouksen VVER:stä), että saksalainen AEG ja ruotsalainen ASEA (kummassakin kiehutusvesireaktori rikastetulle uraanille) sekä kanadalainen CGE ja yhdysvaltalainen Westinghouse (kummassakin raskasvesireaktori luonnonuraanille) olivat edenneet loppukarsintaan ja että voimala rakennettaisiin Hästholmenin saarelle Loviisan edustalle. ASEA ja Technopromexport täydensivät tarjouksiaan, ja myös UKAEA (United Kingdom Atomic Energy Authority) jätti tarjouksen painevesireaktorista.

Länsisaksalainen AEG hylättiin poliittisista syistä, vaikka se oli ehdottomasti taloudellisin reaktori. Rikastetun uraanin tuonnin Länsi-Saksasta Suomeen katsottiin voivan ärsyttää venäläisiä. CGE vetäytyi pelistä protestoiden, ettei tarjousten käsittely ollut oikeudenmukaista. Myöhemmin selvitykset osoittivat, että kanadalaista reaktoria voitiin pitää kevytvesireaktoreita epävarmempana positiivisen aukkokertoimen vuoksi.

Olkiluoto kärnkraftverk.

Olkiluodon ydinvoimalaitos.

Maaliskuussa 1967 suurlähettiläs Andrei Kovalev esitti presidentti Kekkoselle, ettei länsimaisen yrityksen ydinvoimalatoimitus Suomeen ollut toivottavaa. Imatran Voima siirsi silloin koko asian hyllylle. Suomen Atomiteollisuusryhmä selvitti, voisiko Suomen teollisuus rakentaa ydinvoimalan yksin, myös reaktorin, ja miten suureksi kotimainen osuus muodostuisi, jos reaktori ostettaisiin muualta. Todettiin, että mm. järjestelmänsuunnittelu ja reaktori pitäisi ostaa muualta ja että kotimainen teollisuus voisi rakentaa 50 % koko laitoksesta. Ryhmä tutki myös kotimaisten uraanikaivosten ja polttoainevalmistuksen mahdollisuuksia. Niitä oli, mutta ne eivät koskaan toteutuneet.

Vaikka venäläiset edelleen toimivat aktiivisesti asiassa, Suomen hallitus ilmoitti 25. heinäkuuta 1968, ettei ydinvoimalaa rakennettaisi ja että Imatran Voima Oy:n pitää selvitä energiahuollosta perinteisin menetelmin

vuoteen 1975 saakka!

Poliittinen aktiivisuus kuitenkin jatkui, ja heinäkuussa 1969 ministeri Leskinen ilmoitti sopimuksen solmimisesta Technopromexportin kanssa ydinvoimalatoimituksesta, joka kattaisi 440 MWe VVER-voimalan, kaksi turbiinia à 220 MW sekä ensimmäisen polttoainelatauksen 3 %:iin rikastetulla uraanioksidilla. Suomen Atomiteollisuusryhmä muutettiin yhtiömuotoon, Oy Finnatom Ab:ksi, joka solmi alihankintasopimuksen ydinvoimalan tilaajan, Imatran Voiman kanssa (jossa DI Kalevi Nummisesta tuli projektinjohtaja).

Koko sopimus allekirjoitettiin v. 1970 ja se oli laadittu siten, että päätoimittaja eli V/O Technopromexport osti sopimuksessa ilmoitetut oheislaitteet Oy Finnatom Ab:ltä. Lisäksi solmittiin sopimukset laadunvalvonnasta, dokumentaatiosta ja aikatauluista.

Suomalaiset ottivat huolehtiakseen teknisesti edistyksellisten kuuden kiertovesipumpun (Westinghouse/Ahlström) sekä polttoaineen vaihtokoneen (Valmet) ja jäälauhduttimen (Westinghouse/Wärtsilä) toimituksen. Ne tarvittiin, koska venäläisten tekniikkaa ei näiltä osin voitu hyväksyä. Muita alihankintoja, esim. rakennuksia, putkia, lämmönsiirtimiä, instrumentointia (Siemens, Nokia) voitiin käsitellä normaaleina voimalatoimituksina.

Suojakuvun tilavuus oli 75000 m3, ja siinä oli 1800 tonnia terästä (Wärtsilä, Rautaruukki).

Lakot ja tekniset ongelmat myöhästyttivät projektia, mutta reaktori voitiin ajaa kriittiseksi 21. tammikuuta 1977. Vihkimisjuhla pidettiin 23. maaliskuuta 1977, ja paikalla olivat Alexei N. Kosygin ja Urho Kekkonen.

Samaan aikaan ykkösreaktorin rakentamisen kanssa valmisteltiin sopimusta vastaavasta toisesta reaktorista. Työ sujui luonnollisesti tällä kertaa nopeammin, ja Loviisa II -reaktori valmistui v. 1980.

Suomalaiset neuvottelivat mahdollisuudesta osallistua venäläisten tuleviin ydinvoimalahankkeisiin mm. Libyassa, mutta Harrisburgin Three Mile Islandin onnettomuus USA:ssa 28. maaliskuuta 1979 ja Ruotsin kansanäänestys 23. maaliskuuta 1980, jossa maa päätti lakkauttaa ydinvoimalansa pitkällä aikavälillä, pysäyttivät tämän kehityksen.

Harrisburgin onnettomuudessa reaktorisydän alkoi kuivua (mikä on painevesireaktorissa katastrofaalista), minkä vuoksi polttoainesauvat vahingoittuivat ja radioaktiivista vettä vuoti reaktorirakennukseen. Ympäristöön pääsi vain mitättömiä määriä radioaktiivisuutta, mutta ydinvoiman maine ”idioottivarmana” energialähteenä sai kolauksen pitkäksi aikaa eteenpäin.

 

Sisältö

Sisältö